Uni

This one comes in Finnish, but you know it's about a dream and I can only dream in Finnish :)

Olin kalastanut jo useamman tunnin ilman tapahtumia ja mietin jo leiriin paluuta. Hiostavat kahluuhousut pois ja evästä nieluun. Ruisleipää kera edellisenä päivänä suolatun tintin siivujen. Hiilloksen hehkussa paistettua makkaraa sinapilla höystettynä. Jälkiruuaksi nokipannukahvit ja dominokeksejä, ehkä loraus konjakkia. Vesi herahti kielelle ja vatsassa nälkä väänsi ikävästi suolia.

Kahlasin pois vedestä lähteäkseni kävelemään leiriin, mutta käännyin kuitenkin vielä katsomaan joelle. Jotenkin hiukan alempana joen mutkan pooli kuitenkin tuntui kutsuvan minua vielä heittämään perhoa. Perhana. Ei auta, taskusta salmiakkipastilli suuhun, joesta vähän vettä palanpainikkeeksi ja vatsantäyteeksi ja suunta päättäväisesti kohti mutkaa. Kävellessä vielä mietin miten kalastaisin paikan. Pitäisikö vaihtaa perho? Joo, mutta minkä laittais? Maailma näyttää siniharmaalta, vesi on aika korkealla. Tällainen keli oli viimekesänä, kun samassa paikassa kävi ennätyslohi ravistamassa perhoa. Mikähän perho se oli? Ah, nyt muistan. Päästyäni joen mutkaan ja vaihdettuani perhon kahlasin veteen, vähän yli puolisäären syvyyteen. Vedin siimaa ulos kelalta antaen siiman valua alavirtaan. Lopulta ampumapää oli kokonaan ulkona ja ajattelin ottaa ensimmäisen lyhyen heiton. Heitto lähti lievästi alavirtaan päin. Perho ja siima valuivat hetkessä alas ja olivat melkein kohtisuoraan alavirtaan, kun aloin vetää lisää siimaa ulos kelalta seuraavaa kunnon heittoa varten.

Vetäisin siimaa ulos kerran, toisen kerran, ja olin juuri tarttumassa taas siimaan vetääkseni sitä edelleen lisää ulos, kun huomasin syrjäsilmällä, että jotain tapahtui vedessä siellä paikkeilla missä minun perho oli. Välähdys ja siima lähti yhtäkkiä painumaan syvemmälle ja löysällä vapaana ollut siimalenkki, jota virta ei ollut vielä ehtinyt vetää kireälle, katosi nopeasti. Samalla vavassa tuntui hitaasti voimistuva veto, jännä painon tunne. Kala! Iso lohi! Nostin vavan pystyyn valmistautuen taisteluun. Sydän ryhtyi nyt hakkaamaan todella nopeaan tahtiin, kun hetkeä aikaisemmin tuntui kuin se olisi pysähtynyt muutamaksi sekunniksi odottamaan, mitä tapahtuu.

Vapa taipui voimakkaasti ja lohi lähti viemään perhoa kohti vastarantaa ja sieltä kaartaen ylöspäin. Nyt tuli kiire ottaa siimaa sisään, kun kala syöksyi ylävirtaan. En millää ehtinyt ottaa siimaa sisään yhtä nopeasti kuin kala lähestyi alavirrasta minua ja siimaan muodostui pieni pussi alavirtaan päin. Tästä vedontunteesta lohi tuntui saavan raivonpuuskan ja juuri minun kohdalla, vain muutaman metrin päässä minusta se hyppäsi ilmaan yrittäen ravistaa perhoa irti. Valtava lohi. En ollut koskaan nähnyt näin isoa lohta edes unissa. Punnitsin kalan mielessäni ainakin 20 kiloiseksi. Yhtäkkiä yhdenkäden kasiluokan perhovapa alkoi tuntua aika köykäiseltä välineeltä. Ja peruke oli vahvuudeltaan vain 0.28! Eihän tästä joesta yleensä saada kuin tinttejä ja jalkoja ja joitakin sattumalohia, alle kympin painoisia. Tunsin miten pohkeeni alkoivat täristä jännityksestä.

Perho tuntui pysyvän hyvin kiinni ravistelusta huolimatta. Lohi jatkoi syöksyään virtaa ylöspäin vetäen itse löysän pois siimasta. Pidin vapaa pystyssä miettien kuumeisesti mitä tehdä. Kuinka pitkälle ylös tämä lohi mahtaa syöksyä? Noin 50 metrin päässä ylhäällä, siinä mistä olin aikaisemmin lähdössä jo leiriin, alkaa voimakas koski, tuskin se siihen lähtee nousemaan. Pitäiskö koettaa kiristää kelan jarrua vai säätelenkö vaan kämmenellä? Pitäiskö lähteä jo perään?

En ehtinyt vastata omiin kysymyksiini, kun kala jo oli nelisenkymmentä metriä yläpuolellani ja päätti vaihtaa suuntaa. Tehden jyrkähkön kaarroksen se lähti nyt syöksymään alaspäin. Taas tuli kiire ottaa siimaa sisään. Nyt lohi jatkoi matkaa ohitseni ilman hyppyjä kiitäen alaspäin kuin torpedo. Vesi roiskui siimasta sen viiltäessä vedenpintaa. Kelasta kuului nyt vain tasainen wzzzz, kun lohi kiskoi siimaa rullalta tasaisen nopeaan tahtiin. Vapa oli aivan luokilla yrittäessäni pidätellä kalan syöksyä ja kämmenen nahka alkoi kuumua uhkaavasti jarrutellessani sillä kelan reunasta sen minkä uskalsin muistaen ohuen perukkeeen. Nyt juoksusiima oli jo kokonaan ulkona ja pohjasiimaakin mennyt useita metrejä eikä kala antanut mitään merkkejä pysähtymisaikesta. Olin seurannut hiljalleen kalaa jo muutamia metrejä alavirtaan, mutta nyt näytti, ettei sitä saa pysähtymään millään joten oli pakko lähteä kalan perään reippaammalla vauhdilla.

Seurasin lohta alavirtaan pitäen sitä koko ajan niin tiukalla kuin uskalsin. Siima kuitenkin väheni rullalla koko ajan uhkaavasti. Ja samalla alla oleva köngäs läheni lähestymistään. Lohi olisi pakko saada pysähtymään ennen sitä, sillä muuten se varmasti menisi menojaan. Silloin muistin lukeneeni jostain, että joksus lohen voi saada pysähtymään, kun päästää siiman aivan löysäksi. Ajatus tuntui hullulta, ja epäröin tehdä sitä. Lopulta pohjasiima alkoi olla loppumaisillaan ja könkääseenkään ei ollut enää matkaa kuin muutamia voimakkaita pyrstön potkuja. Nyt oli pakko tehdä jotain. Otin muutaman nopean harppauksen alavirtaan laskien samalla vavan alas ja kiskaisten pari nykäisyä jo muutenkin vähissä olevaa siimaa kelalta. Ihme ja kumma, kun veto loppui siiman löystyessä, lohi pysäytti syöksynsä jääden kosken niskan monttuun jurottamaan. Kelasin siimasta varovasti löysiä pois samalla kävellen alaspäin rantakivillä. Lopulta pääsin suurinpiirtein lohen kohdalle jokea ja mietin, että miten sen nyt saisi liikkeelle ja mielellään ylöspäin, jotta se väsyttäisi itsensä?

Taas muistui mieleen vanha kikka. Lähdin varovasti vetämään kalaa liikkeelle ottaen askeleen taaksepäin. Mutta juuri mitään ei tapahtunut, siima vain venyi ja vapa taipui lisää. Käänsin vavan kärkeä hiukan alaspäin ja otin toisen pienen askeleen poispäin kalasta. Ei vieläkään liikettä, siima vain sinkui entisestään. Nyt en enää enempää uskaltanut vetää, koska pelkäsin perukkeen katkeavan. Yritin vielä varovasti pumpata vavalla ylöspäin, mutta ei vaikutusta. Aloin miettiä, että lohi saattaisi hyvinkin jurottaa montussa niin kauan, että minä vanhenisin pystyyn, tai kuolisin nälkään. Oli pakko keksiä jotain. Vaihdoin vavan vasempaan käteen ja otin rannalta nyrkin kokoisen kiven käteeni tarkoituksenani heittää se hiukan lohen alapuolelle. Heitin kiven, mutta se lipsahti hiukan ylemmäksi kuin olin tarkoittanut ja säikähdin osuvani siimaan. Kiven lento jokeen tuntui uskomattoman pitkältä. Se lensi kuin hidastettuna, samalla tavalla kuin jäinen lumipallo jonka heität kaveria kohti tarkoittamatta osumaa, mutta tajuat sen sittenkin osuvan. Lopulta kivi kuitenkin molskahti veteen osumatta siimaan. Temppu toimi! Nyt loheen tuli taas liikettä. Se lähti valtavalla vauhdilla ylävirtaan. Kela ulisi, kun siimaa suorastaan
syöksyi ulos rullalta. Minulle tuli kiire lisätä jarrun tehoa kämmenellä. Lohen syöksystä tulisi pitkä, niin virkeästi se lähti liikkeelle. Kämmen kuumana jarruttamisesta laukoin nilkat muljuten lohen perässä ylävirtaan. Lohen voima oli valtava. Aloin vahvasti epäillä mahdollisuuksiani tämän kamppailun voittoon.

Tällä kertaa Lohi syöksyi pari sataa metiä ylävirtaan aivan siellä olevan kosken alle. Minä seurasin lohen perässä pysähtyen aivan sen kohdalle. Kosken alla oli reilu parikymmentä metriä pitkä leveämpi ja syvempi kohta joessa. Mietin, että tässä lohella olisi tilaa tempoa ja syöksyillä. Nyt se kuitenkin jurotti kosken alla olevan ison kiven alla. Tunsin miten siima hankasi kiveen. Nyt olisi kala saatava taas liikkeelle, ennenkuin se hankaa siiman poikki. Kokeilin uudestaan vetämistemppua, joka ei aikaisemmin ollut toiminut. Nyt se kuitenkin auttoi. Parin varovaisen taka-askeleen jälkeen kala lähti taas uimaan. Nyt tunsin, että sen vauhti oli jo vähän rauhoittunut. Alkoiko lohi jo näyttää väsymisen merkkejä? Toivottavasti, sillä minä itse aloin jo tuntea uupuvani. Jalat olivat jännityksestä jo aivan hyytelöä ja oikean käden hauis alkoi antaa kramppaamisen merkkejä. Selkä ja hartiat olivat myös kuin tulessa.

Nyt lohi tempoi tässä pienessä lompolossa edestakaisin. Välillä sain vedettyä sitä hiukan lähemmäksi, ja välillä se taas syöksyi kauemmaksi, milloin alavirtaan, milloin suoraan vastarantaa kohti, milloin hiukan ylöspäin. Taistelu tuntui jatkuvan loputtomiin. En enää osannut arvioida kuinka kauan aikaa oli kulunut tässä lohen väsytyksessä, mutta tuntui kuin olisin työstänyt sitä tuntikausia. Pikkuhiljaa kuitenkin lohen syöksyt alkoivat lyhentyä ja hidastua. Lopulta yhden syöksyn päätteeksi se pyörähti hetkeksi kyljelleen. Jes! Nyt alkoi taas optimismi voittaa alaa mielessäni, ja aloin uskoa mahdollisuuksiini kalan voittamiseen. Mutta samalla tajuntaani iskeytyi epätoivoa aiheuttava fakta. Minulla ei ollut mukana kunnon iskukoukkua, vaan ainoastaan onnettoman pieni "tennismaila"-haavi! Minun olisi pakko yrittää saada lohi ylös käsin nostamalla. Tosin ennen sitä se pitäisi saada väsytettyä nostokuntoon.

Väsytystaistelu jatkui samassa lompolossa ja lopulta käytyään vielä kerran hetken juromassa pohjassa, lohi nousi pintaan kyljelleen. Nyt se alkoi olla jo todella väsynyt. Seisoin vedessä nyt noin puolisäären syvyydessä. Sain vedettyä lohen vavan mitan päähän itsestäni, sen hetkellisistä maitohappojen hidastamista mulautuksista huolimatta, ja aloin kääntää vapaa sivulle saadakseni lohen lähemmäksi. Vapa oli jo reilusti sivulla ja jättilohi ulottuvillani. Kumarruin tarttuakseni sitä pyrstöstä. Silloin kuitenkin lohi oli saanut hiukan voimiaan takaisin ja se päätti lähteä vielä yhteen syöksyyn. Pari voimakasta pyrstön iskua, ja raks. Pahassa kulmassa ollut vapa katkesi, kun hapoilla oleva käteni ei ehtimyt riittävän nopeasti reagoida lohen äkkinäiseen ampaisuun.Tsing, perukesiima katkesi seuraavalla lohen potkulla. Istahdin niille sijoilleni jokeen noituen huonoa tuuriani. Olo oli jotenkin tyhjä. Epätodellinen. Hetken aikaa korvissa vain suhisi, adrenaliinin nostattaman verenpaineen vaikutuksesta. Silmät kostuivat harmituksesta. Havahduin, ei kai kukaan ollut näkemässä? Nopea vilkaisu ympärille, ei ketään, ja silmien kuivaaminen. Nousin vaivalloisesti vedestä uupuneille jaloilleni, jotka jälleen tärisivät, lauenneen jännityksen ja uupumuksen seurauksena. Tunsin vilunväristyksiäkin. Oikea käteni oikeni tuskaisesti naristen oltuaan pitkään koukussa pidellen vapaa pystyssä lohen tempoessa. Lähdin laahustamaan hitaasti rantaa kohti, lakki kallellaan, murheellisen näköistä perhovavan raatoa perässä laahaten.

Istuin rantakivelle miettimään tapahtunutta. Nyt elimistö alkoi jo palautua normaaliin olotilaan, suhina korvissakin oli lakannut. Kuulin miten linnut lauleskelivat, ja tunsin lapin aamuöisen auringon lämmön kasvoillani. Katselin ympäröivien tuntureiden kauniita muotoja. Käänsin katseeni pienehköön lohijokeen, joka niin katkeran suloisesti oli minua huijannut. Vesi virtasi hiljalleen suvannossa, joka näytti nyt rauhan tyyssijalta, vaikka äsken siinä vielä käytiin raivokasta taistelua elämästä ja kuolemasta. Tunsin todella eläväni! Hymy levisi kasvoilleni liikutuksen kyyneleen pusertuessa silmään. Kiitin puoliääneen jokea tästä elämyksestä ja lähdin leiriin paljon rikkaampana kuin sieltä poistuessani.