Miksi suomalainen urheilija kämmää?

Vancouverin talviolympialaisten päättymisestä on jo kohta viikko kulunut ja olen ehtinyt Suomen menestystä, tai paremminkin menestymättömyyttä sulatella. Sulattelu alkaa pikkuhiljaa tuottaa tuloksena kaksitasoisen analyysin syistä siihen miksi suomalainen urheilija harvoin onnistuu ylittämään itsensä kauden päätapahtumassa ja tavallista useammin jää jopa oman normaalitasonsa alapuolelle, ja mikä tärkeintä ei usein edes pysty maksimaaliesti koskaan saavuttamaan lahjojensa edellyttämää tasoa.

Pitkällisen syvällisen analysoinnin ja taustoihin perehtymisen jälkeen olen siis tullut siihen tulokseen, että suomalainen urheilija kämmää, koska
1) kotimaassa yltää staran statukseen pelkällä kansallisella menestyksellä
2) suomalaiset lajiliittojen sekä olympiakomitean johtajat ovat epäonnistuneet

Otetaanpa tuosta ensimmäisestä syystä esimerkki. Suomalainen pikajuoksija Markus Pöyhönen oli iso stara Suomessa vaikka ei koskaan yltänyt oikeastaan minkäänlaiseen kansainväliseen menestykseen. Ja kaverin nimellä voi vieläkin myydä lehtiä vaikka ura on jo jäänyt taakse ja aktiiviajan suurimmat saavutukset olivat muutama SM-mitali ja Ruotsi-maaottelussa kuuden parhaan joukkoon sijoittuminen.

Suomessa siis pääsee suhteettoman suureen suosioon jo sillä, että pärjää kansallisella tasolla. Ja Suomen pienuudesta johtuen kilpailu on pientä ja kohtuullisen helpolla voi sopivaan aikaan sopivassa lajissa yltää Suomen mestaruuksiin. Kun sitten media alkaa saman tien elätellä epärealistisia ennenaikaisia odotuksia arvokisamenestyksestä, alkaa urheilija helposti leijua ja kuvitella, että nyt sitä ollaan jo maailman huippuja. Leijuminen johtaa tekemisen tason laskuun, kun eihän enää tarvi ponnistella, kun kerta huipulla jo ollaan. Loogista, eikö?

Lääkkeenä tähän ensimmäiseen ongelmaan tarjoaisin medialta kriittisempää otetta kirjoitteluun ja kansalta kovempia vaatimuksia urheilijoiden kansainväliselle menestykselle ennen jalustalle nostamista.

Lajiliittojen ja Olympiakomitean tärkein tehtävä on huolehtia riittävästä rahoituksesta jotta harjoitteluolosuhteet ja kaikki tarvittavat tukifunktiot urheiljoille ovat parhaassa mahdollisessa kunnossa siten, ettei anneta tasoitusta muiden maiden urheilijoille. Tässä tehtävässä epäonnistutaan vuodesta ja olympiadista toiseen. Ja mikä hassuinta, urheilujohtajat tykkäävät käyttää resurssien puutteellisuutta selityksenä huonoon menestykseen vaikka juuri siitä huolehtiminen olisi heidän tärkein tehtävä. Ja epäonnistumista ei missään vaiheessa tunnusteta eikä osata tehdä oikeaa johtopäätöstä. Ja tämä oikea johtopäätös olisi irtisanoutuminen. Mutta tämähän on suomessa toki monilla muillakin aloilla tunnettu ilmiö, irtisanoutuminen on pois laskuista vaikka miten pahasti olisi tyritty. Häpeämätöntä touhua.

Yksi selitys mitä usein tarjotaan jos Suomi on menestynyt heikosti jossain kisassa on, että toiset käyttää dopingia. Tämä väite on varmasti puolittain totta sillä on olemassa maita joissa dopingin käyttö on paljon järjestelmällisempää kuin Suomessa. Mutta kokonaisuutena en usko tämän olevan mikään suuri tekijä taustalla, sillä kyllä Suomessakin osataan...valitettavasti.

Oikeastaan root cause molempien edellä tarjoamieni syiden taustalla on koko Suomalaisen yhteiskunnan nössöytyminen. Ei uskalleta vaatia mitään sen enempää muilta kuin itseltäkään. Kun ei muilta vaadita mitään, kuten urheilijoilta kansainvälistä menestystä ennen fanituksella palkitsemista, ei myöskään tarvitse itse hävetä omaa epäonnistumistaan. Lopputulos on, että epäonnistuminen on ihan ok. Phuh...sainpas tämänkin sydämmeltäni. Nyt voin taas keskittyä tekemään työtäni ja ehkä näin saan sen suoritettua kiitettävällä tavalla. Jos en, niin syytän olosuhteita ja pomoa ja vaadin lisää palkkaa.